Partyt Beruwelassa

Hyvät ystävät!

On pakko myötää, että nyt alkaa kirjoituspuhti laantua. Kuumuusko aivot pehmentää ja muutenkin olon laiskistuttaa? Tiedä häntä!
Olimmekin eilisen nettipimennossa, kun joku vika pimensi yhteydet, mutta ihan hyvä ettei ollut blogipaineita eilen.

Matkustimme eilen aamupäivällä Beruwelaan bussilla. Jaksan aina näitä bussimatkoja kuvailla, kun ne on aina ”vähän tai enemmänkin niin kuin henkensä kaupalla”. Tämä taisi olla kamalin kokemus tänä talvena.
Tunsimme olevamme kuin hälytysajoneuvon kyydissä. Torvi soi ihan koko ajan ja nopeus n.70km/t. Se on näillä teillä todella kovaa. Minä ulvahtelin vähän väliä kauhusta ja pyysin Pertiltä, että jäädään pois tästä hullun kyydistä ja jatketaan toisella autolla.
No, perille päästiin ja pysäkillä pyristeltiin sulkiamme pää pyörällä kuin Mikon kanat ja huokailtiin helpotuksesta. Olo oli kuin merisairaalla.
Minä tuumasin, että kotiin mennään ihan varmasti junalla.

Deepani oli pyytänyt saada järjestää minulle syntymäpäiväjuhlat. Annoimme rahat tarvikkeisiin ja siellä oli 3 naista tehnyt valmisteluja koko aamupäivän. Pöytä oli tietysti katettu vain meille kahdelle, mutta ehdottomasti vaadimme koko perheen samanaikaisesti syömään.
Emme tienneet sitä, että traditioihin täällä kuuluu syöttää juhlakalua. Minä olin juuri ahmaissut suun täyteen ruokaa kun yllättäen toiselta puolelta Chatura ja toiselta Deepani alkoi omilta lautasiltaan työntää minulle sormillaan ruokaa suuhun. 

Siinähän sitten yritin epätoivoisesti niellä suurta möykkyä kurkusta alas.
Onneksi sen jälkeen sain itse määrätä tahdin, mutta lautasta täytettiin koko ajan. Kyllä epäilin, että näinköhän tästä hengissä selvitään!
Kun kakun leikkaus oli tehty ja kaikki lapset ja aikuiset laulaneet raikuvasti onnittelulaulun, alkoi kakun syöttö samaan tapaan.
Sitä ennen kakun sivuja olivat jo lapset ehtineet käydä näplimässä. Isät huiskivat mukuloita pois kakun kimpusta. Niin että samanlaisia ne on lapset kaikkialla maailmassa!
Kaikenkaikkiaan ne olivat ikimuistoiset juhlat meitä rakastavien ihmisten kanssa.

Siinä muisteltiin, että 26 vuotta sitten, kun lähdettiin kotimatkalle Beruwelasta, satoi ihan kaatamalla vettä. Bussin ikkunasta oli viimeinen näky, kun pieni Deepani juoksi auton perässä, itki ja huusi Peter, Peter, Kathi, Kathi!

Junalla kolkuteltiin turvallisesti kotiin illalla.

KIITOS onnitteluviesteistä ja kommenteista! Onnea on tarvittu monessa asiassa ja tarvitaan edelleenkin. Se on vain valitettavaa, ettei olo ole enää kuin kolmikymppisellä.

Lämpimin terveisin Kati ja Pertti