Hyvää huomenta täältä viidakon sunnuntaiaamun rauhasta. Vaikka rauha katosi jo aamuyöstä, kun temppelin rukoukset alkoivat kuulua.

Tämä blogin jatkaminen on aiheuttanut pieniä paineita, sillä ne jotka ovat jo usean vuoden ajan seuranneet tätä meidän kirjoittelua ovat varmaan odottaneet jatkoa.

Toisaalta tuntuu siltä, että tämä blogi on jo tullut tiensä päähän. Ei ole enää kiinnostavaa kerrottavaa, kun avustusprojekti on valmis talon osalta. Se ainoastaan jatkuu Chaturan koulutuksen suhteen.

Viime keskiviikkona vierailimme Villa Otterissa. Se oli ihana päivä kaikin puolin. Perhettä oli koolla paljon ja ennenkaikkea onnelliset ja vapauneen iloiset äiti ja poika. Niin monien vuosien ajan murehdimme Deepanin asumisolosuhteita. Näimme, kuinka surullinen hän oli ja kuinka tukeutui meihin. Nyt meitä oli vastassa ihan eri ihminen. Oma koti, oma rauha, ei perheväkivaltaa. Talon ison ruokapöydän ääressä, johon oli katettu runsaasti hedelmiä istui iloisen vapautunutta porukkaa kuulumisia vaihdellen. Chaturan englannin kieli paranee vuosi vuodelta.

Sekä äidin, että pojan makuuhuoneiden kalustukseen kuului sänky ja iso vaatekaappi. Pertistä ja minusta iso suurennettu valokuva kunniapaikalla. Olohuoneen kalustus oli vain ruokapöytä ja tuolit sekä pieni muovipöytä ja useita muovituoleja. Tyhjältähän siellä näytti meidän silmissä, mutta hyvin siistiltä ja täysin asumiskelpoinen ja hyvin rakennettu talo. Ostimme viimetalvena  paljon säästölamppuja heille varastoon mutta oloh. katossa oli vain yksi valaisin. Se kuulema valaisee tarpeeksi. Sähkö on heille hyvin kallista. 

Nyt Chatura on suorittanut collegen, mikä vastannee täällä meidän lukiota. Hänen ammatillisista suunnitelmistaan emme tällä käynnillä vielä ehtineet keskustella. Meidän toive kyllä olisi, että hän jatkaisi jossain ammattiin valmistavassa esim. avoimessa korkeakoulussa.
Hän itse kuitenkin päättää elämästään.

Jos nyt pitäisi aloittaa koko projekti alusta, emme todella ryhtyisi hommaan. Onneksi emme silloin tienneet kaikkia edessä olevia vaikeuksia. 
On tämä kuitenkin antanut niin paljon meidän elämäämme, ettemme kokemusta pois antaisi.
Miten tätä olotilaa nyt kuvailisi... henkisesti tosi vapautunut ja helpottunut tunne.

Menimme täällä Gallen kaupungissa kihloihin 22.1. tasan 30 vuotta sitten. Näin kauan on myös tunnettu Deepanin perhe. Suhde tiivistyi, kun 2000 luvun alussa tutustuimme myös hänen pieneen poikaansa, joka nyt jo on aikuinen. Silloin aloitimme nämä jokatalviset matkat Sri Lankaan.

Meillä on tavallaan ollut "tehtävä", joka nyt on loppusuoralla. Nyt kun on tullut elämään terveydellisiä rajoitteita, niin näin pitkät matkat ovat äärimmäisen raskaita.

                              Chaturan enon lapset

Kun lähdimme nyt Suomesta, otimme netin kautta ETA- viisumin. Pari päivää ennen lähtöä tajusimme, että hyvänen aika, meiltähän puuttuu yli 30 päivän viisumi. 

Se olisi pitänyt saada Tukholman lähetyksestä kuten muinakin vuosina. Nytpä siihen ei enää ollut aikaa, joten viime torstaina oli raskas viisumin hakureissu Colomboon. 

Lähdimme taxilla jo klo 6 aamulla matkaan, mutta jouduimme miljoonakaupungin aamuruuhkaan. 

Olin luullut, että Intian Mumbain liikenneruuhka oli pahin koettu, mutta tämä kyllä voitti sen. Siis autoja, kuormureita, tuktukkeja pyöräilijöitä ja kaikkia mahdollisia kulkuvälineitä sikin sokin, edestä, takaa sivuilta. 

Vailla minkäänlaistä järkeä. Lisäksi jouduimme poliisin asettamaan "ansaan", joita täällä tapahtuu paljon.
Yksi poliisi viittilöi ajamaan vastavirtaan ja muutaman kymmenen metrin päässä oli jo toinen poliisi sakottamassa väärästä ajosuunnasta. 

Kuskilta napattiin kortti pois ja sakkolappu kouraan. Tämä episodi viivästytti meidän Emigrant Officeen menoa. Siellä oli porukkaa reilusti yli sata odottamassa viisumihakemuksiensa kanssa. 

Vuorolappu systeemi toimi ihan mielivaltaiseti. Olimme varautuneet 6!!! tunnin odotukseen, mutta  hyvän tuurin sattuman johdosta odotus jäi alle puoleen. 
Tietysti maksoimme kuljettajan sakot.

Kotiin saavuttuamme meille tuli vieraiksi viime talvinen talonmiehemme perheineen. Hän ei työskentele enää täällä eikä perheellä ole mitään tuloja. Heillä on kaksi koulua käyvää tyttöä.
Pirkon ja Reijon lähettämä huomattava raha-avustus tuli siis todella suureen tarpeeseen. Myös me annoimme vähän avustusta.

Kaksi tuntia "seurustelu" ihmisten kanssa, jotka eivät juurikaan ymmärrä eivätkä puhu englantia oli melkein yhtä raskas kuin Colombon matka.
Täkäläisten ihmisten suurin kiitollisuuden osoitus on polvistuminen kädet otsalla maahan saakka. Niin tapahtui nytkin koko perhe jokainen vuorollaan. Se on aina meille vaikea tilanne, johon ei totu.

  
                                 Kylässä käynyt perhe



Tässä oli tämänkertaisen blogin tarina.