4.2.2010, Sri Lankan 68. itsenäisyyspäivä
Tervehdys täältä jälleen

Kotona taas ja toipumassa pitkästä ja raskaasta matkasta.
Täällä Etelässä yritetään monina iltoina saada kuvattua täydellistä auringonlaskua mutta harvemmin se onnistuu. Olisipa hienoa saada kuvattua myös täydellinen auringonnousu. Lähdetäänpä siis Trincomaleehen itään kuvaamaan auringonnousua. Sehän oli pitkän sodan aikana turisteilta kiellettyä aluetta, ei myöskään singaleesit sinne päässeet, koska se oli tamilialuetta. Siellä on pitkälle mereen ulottuvat valkoiset hiekkarannat, kuumat lähteet, joissa 9 kaivoa pulppuaa maan sisältä melkein kuumaa vettä. Upeat näköalat Lover’s Slip jyrkänteeltä ja paljon muuta nähtävää.
Ajateltiin , että 2 yötä ja 3 päivää riittäisi tähän keikkaan. Eihän se riittänyt. Olisi ehdottomasti pitänyt olla 1 vrk enemmän aikaa.
Raja oli oppaana. Hän oli joskus 30 vuotta sitten käynyt siellä pikkupoikana. Kuljettajana oli kokenut entinen bussikuski Lalith. Ajettiin suoraan 11,5 tuntia perille asti. Tiet olivat kamalassa kunnossa, tuntui kuin puolet matkasta olisi ajanut perunapellolla. Kyllä siinä sisuskalut vaihtoivat paikkaa monesti ja pää lähes kopsahteli auton kattoon suurimmissa pompuissa. Keskinopeus oli suurin piirtein puolet matkasta n.30/40km tunnissa. Matkalla olimme myös todella lähellä joutua kolariin. Lalith ajoi omaa kaistaa kun vastaantuleva kuorma-auto kääntyi suoraan eteemme. Olimme siinä, että herran jumala, sehän tulee suoraan päälle!!! Ainoastaan kuljettajan salamannopea vaistonvarainen väistö oikealle ja paniikkijarrutus pelasti. Se oli senteistä kiinni ja kyllä siinä jonkin aikaa täristiin, eikä vähiten Lalith, jonka vastuulla olimme.
No Trincoon päästin iltapimeällä ja ryöstöhintaiseen hotelliin nukkumaan. Aamulla P oli jo kuudelta odottamassa auringonnousua video valmiina, mutta taivas oli täysin pilvessä, joten se siitä sitten!
Käytiin katselemassa nähtävyydet ja alettiin valua itärannikon tuntumassa alaspäin. Itäpuoli maasta on täysin Tamiilialuetta ja siis entistä rajua taistelualuetta. Lounaismonsuunisateet olivat rikkoneet pahasti teitä ja aiheuttaneet tulvia. Ylitimme mm. maantiesillan jolla oli vettä n. 40 senttiä. Joka 50 metrin välein oli vihreistä säkeistä tehtyjä bunkkereita ja jokaisen sisällä sotilas aseen kanssa. Bunkkereita oli matkan varrella useita satoja kuten myös tarkka-ampujien koloja. Sotilaat ovat Sri Lankan armeijan miehiä ja komennettu turvaamaan kaiken varalta itärannikkoa mahdollisia sissihyökkäyksiä varten. Meidät pysäytettiin usein ja kyseltiin mistä tulemme ja minne matkalla.
Näimme nyt omin silmin, mitä tuhoa 26 vuotta kestänyt sota on saanut aikaan. Paljon hajalle ammuttuja rakennuksia, tuhottuja siltoja. Vehreän vihreä luonto kuitenkin kaunisti maisemat.
Matkan teko oli edelleen huonon tien takia hyvin hidasta. Ajoimme yhtä pompputietä n. tunnin verran ja vain odotimme tien paranemista, kunnes tienvarrella seisoskeleva tiemestari pysäytti meidät ja sanoi, että tämä tie loppuu kohta eikä eteenpäin pääse millään kulkuneuvolla. Voihan rähmä!!! Ei muuta kuin takaisin samaa reittiä ja yrittämään toista kautta. Siinä vaiheessa alkoi jo olla niin turtunut olo, ettei enää välittänyt missä on ja mihin mennään. Pimeä oli tullut jo tunti sitten ja oli kiire löytää hotelli yöpymistä varten. Se onneksi löytyi helposti. Ennen sitä kuitenkin jäi koira auton alle ja sen karmea kuolinrääkäisy soi korvissani vielä ennen unen tuloa. Saimme mukavat huoneet ja ystävällisen palvelun Tamilien hotellista. Toisen päivän matkatunnit 12t.
Pertti teki aamulla kävelyretken ympäristöön ja tapasi viereisen koulun pappiopettajan. Tämä kutsui meidät tutustumaan 4000 oppilaan kouluun. Sepä olikin mielenkiintoinen kokemus. Minä kävin pienempien luokissa ottamassa muutaman kuvan. Meidät otettiin riemukkain kiljahduksin ja hello-huudoin vastaan. Lapset ponkaisivat tikkusuorina asentoon seisomaan.
Kohti etelää lähdettiin ajamaan itärannikon tuntumassa ja koko aika tultiin pitkin entistä taistelualuetta ja edelleen oli bunkkereita tiheästi tien reunoilla. Niitä ei saanut valokuvata, mutta K onnistui nappaamaan salaa pari kuvaa. Alue oli myös luonnonpuistoa, joten paljon nähtiin eläimiä. Mm. norsuja toistakymmentä ja kohteliaasti pysäytettiin auto ja annettiin valtavan iso norsumamma pienen pentunsa kanssa ylittää rauhassa tie. Maisemat luonnonpuistoalueella olivat tosi hienot ja tuntui ihan kuin olisi ollut safarimatkalla. Riikinkukot levittelivät upeita pyrstösulkiaan ja isot vesipuhvelilaumat kylpivät mutalammikoissa. Pertti videoi paljon, mutta minun kuvaukset jäivät vähiin, koska liikkuvasta autosta se oli vaikeaa. Oli myös paljon paikkoja, mitä ei saanut kuvata.
Eilen kertyi matkatunteja 13 ja iltakymmeneltä kotona. Kaiken kaikkiaan 3 päivässä n. 1000 km – ja minkälaisia teitä!!! Liikenneympyrä muuten on sellainen, että 3-5 lehmää on asettunut makaamaan keskelle tietä ympyrän muotoon ja se kyllä ihan hyvin toimii.
Näimme huvittavan tilanteen, kun iso rekka-auto oli pysähtynyt parin kolmen lehmän eteen. Yksi niistä oli lähes etupuskurin alla. Kuski soitti torvea mielettömästi ja lehmät vain märehtivät rauhassa liikahtamatta. Ei siinä auttanut muu, kuin kuljettajan oli tultava autosta ulos potkimaan elukat tieltä, että pääsi jatkamaan matkaansa.
Vaikka matka oli raskas, niin oli se erittäin antoisa ja mielenkiintoinen kokemus. Avarsi paljon näkemystämme tästä maasta.
Tässähän tätä tarinaa taas tulikin yhdeksi kerraksi, joten ei muuta kuin lämpimin terveisin K & P.